Etsi

Kertoako avanteesta vai ei?– ”Kertomisen tavasta ja tahdista tulisi aina saada päättää itse”




Finnilco-lehti 2/2021


TEKSTI ESSI HIETANEN KUVITUSKUVAT PEXELS, SHUTTERSTOCK


Avanteen saaminen voi aiheuttaa monenlaisia tunteita. Osalle voi tuntua luonnolliselta

kertoa avanteesta kaikille, kun taas toiset voivat arkailla avannettaan ja kertoa siitä

ehkäpä vain lähipiirille, tai ehkei kellekään. Finnilco haastatteli psykoterapeutti ja

sairaanhoitaja Susanna Mannersuota siitä, millaisia ajatuksia avoimuuden taustalla on, ja

kuinka asiaa voisi lähteä työstämään, mikäli haluaisi kertoa avoimemmin avanteestaan

muille. Mannersuo kommentoi haastattelussa avoimuuden teemaa yleisesti, eikä hän ole

nähnyt esimerkiksi jutun yhteydessä julkaistavia kommenttikirjoituksia.


Sairaudesta tai vaikkapa avanteesta kertominen herättää aina paljon pohdintaa, etenkin alkuvaiheessa.


– Tyypillisiä mietinnän aiheita on se, kenelle kertoa, miten kertoa ja koska tulisi kertoa? Onko elämässä joku, jolle voin kertoa ja onko joku, jolle en halua kertoa? Useimmille potilaille itselleen

luontevin ratkaisu kertomisen suhteen syntyy melko varhaisessa vaiheessa, Mannersuo kertoo.


Mannersuo korostaa, että sairastumisen alkuvaiheissa olisi tärkeää saada työrauhaa sairauden aiheuttamien reaktioiden työstämiseen. Sairastuminen saattaa aktivoida monenlaisia tunteita, kuten häpeän, epäonnistumisen, epävarmuuden, itseinhon, arvottomuuden, toivottomuuden

ja pelon tunteita.


– Kertomisen tai kertomatta jättämisen ajatukset kypsyvät sairauskriisin käsittelyn myötä. Piilottelu voi olla tietoinen valinta, jolloin voisi piilottelun sijaan voisi puhua etäisyyden ja omien rajojen säätelystä. Kertomatta jättäminen voi tuoda potilaalle tunteen paremmasta hallinnantunteen

säilyttämisestä, Mannersuo kertoo.


Mannersuo huomauttaa, että sairastumisen alkuvaiheessa tulevaisuus voi tuntua kadonneen hetkellisesti, ja voi joutua pohtimaan sitä, mitä muut ajattelevat, jos kertoo heille tilanteestaan.


– Oma identiteetti muuttuu sairauden myötä. Voi miettiä, että hyväksyvätkö muut minut sellaisena kuin olen? Voi myös olla tilanne, että potilaalla ei ole niin läheistä ihmistä, jolle kertominen tuntuisi

luontevalta.


Myös kuulijalla on vastuu omista rajoistaan


Joskus on tilanteita, jolloin potilas voi tarvita ammattiapua itsensä suojaamisessa sairastumisen alkuvaiheessa.


– Järkytys saattaa hälventää sitä arviointikykyä, jonka perusteella normaalisti käydään pohdintaa avoimuudesta. Järkytyksen myötä voi olla avoin tavalla, joka ei ole itselle normaalia ja tätä voisi myöhemmässä vaiheessa katua. Alkuvaiheessa voi olla esimerkiksi kova puhumisen tarve ja

joskus tällaisessa tilanteessa toimii vastoin normaalia, omaa toimintatapaansa, Mannersuo

kuvailee.


Mannersuo kuitenkin huomauttaa, että hyvin harvoin on tilanteita, jolloin oma avoimuus voisi olla liiallista tai vahingoittaa itse kertojaa. Kuulijalla on aina vastuu huolehtia omista rajoistaan ja jaksamisestaan, jos tuntuu, että potilas purkaa tuntemuksiaan liikaa kuulijan voimavaroihin

nähden.


– Melko usein lähipiiristä löytyy joku tai joitakin, joilla ei syystä tai toisesta ole kykyä tai voimavaroja ottaa vastaan potilaan kokemaa tunnelastia. Tällöin potilas herkästi aluksi ajattelee, että on ollut liian avoin. Vain hyvin harvoin on tullut vastaan tilanne, jossa liika avoimuus olisi ”kävellyt potilasta vastaan” myöhemmin. Useimmiten kyseessä ovat kuulijan omat haasteet. Kuulijalla on aina vastuu rajoittaa ja rajata, jos tuntuu, että potilas tuottaa liikaa kuulijan resursseihin nähden.


Myös omat perhesiteet voivat vaikuttaa siihen, haluaako sairastumisesta kertoa muille. Mannersuon mukaan potilas voi esimerkiksi tuntea tarvetta suojella omia läheisiään sairauden aiheuttamalta murheelta.


– Potilas voi toimia lapsuudenperheen tai suvun arvojen ja tapojen mukaisesti, esimerkiksi siten, että mitään negatiivista ei tule omasta elämästä näyttää ulkopuolisille, psykoterapeutti Susanna Mannersuo avaa.


Läheisten toiveet saattavat olla ristiriidassa


Joskus voi olla tilanteita, jolloin läheisten toiveet ovat sairaudesta kertomisessa ristiriidassa omien toiveiden kanssa. Voi olla myös tilanne, missä läheiset saattavat myös painostaa avoimuuteen, vaikka itse ei haluaisi olla avoin.

Mannersuo toivoo, että tällaisessa tilanteessa joku olisi potilaan tukena, ja joskus terapeutti tai terveydenhuoltohenkilöstö voi olla ainoa tuki potilaalle.


– Jokaisen potilaan tulisi voida itse päättää sairaudesta puhumisesta. Oman näkökulman muodostaminen, sen ääneen sanoittaminen ei ole helppoa ilman lähipiirin tukea. Kertomisen tavasta ja tahdista tulisi aina saada aikuisen potilaan päättää itse.


– Terapeutin tehtävä ei ole saada potilasta tai läheisiä muuttamaan mielipidettään, mutta terapia voi auttaa molempien näkökulmien sanoittamisessa ja ymmärryksen lisääntymisessä. Vertaistuen pariin hakeutuminen voisi tuoda reflektiopintaa potilaalle, Mannersuo sanoo.


Vaikeinta on antaa lupa omille tunteille


Jos vielä pohtii sitä, tulisiko omasta tilanteestaan olla avoin vai ei, Mannersuo

kehottaa pohdiskelemaan omia reaktioita jo etukäteen. Muiden reaktioista murehtimiseen

ei kuitenkaan kannata käyttää energiaa.


– Voi esimerkiksi miettiä, että miltä minusta tuntuisi, jos kertoisin tai jos en kertoisi? Entä mitä sitten tapahtuisi? Ja mitä sitten? Toisten reaktioiden etukäteen pohtiminen johtaa useimmiten harhaan ja turhaan murehtimiseen.


Mannersuo suosittelee lämpimästi kääntymään vertaistuen tai ammattiavun puolelle, jos oma tilanne aiheuttaa häpeää.


– Ääneen puhuminen usein auttaa asian ja tunteiden jäsentymisessä myös omassa mielessä. Tämän lisäksi omaehtoista prosessointia voi vahvistaa vaikkapa kirjoittamisen avulla. Tunteiden hallintaan ja purkamiseen on keinoja meillä jokaisella. Kokeilun kautta jokainen voi löytää itselleen parhaat keinot. Kaikkein vaikeinta voi olla luvan antaminen näille tunteille. Tämä on kuitenkin tärkein huomioitava seikka matkalla kohti itsensä hyväksymistä.