Tanssijaksi valmistunut Lempi Koponen on ylpeästi vammainen

Synnynnäinen selkäydinkohju eli meningomyeloseele (mmc) on pienestä asti vaikuttanut Lempi Koposen, 25, rakon ja suolen toimintaan. Tanssitaiteen opintojen aikana Koponen löysi omat vammais- ja queer-identiteettinsä, alkoi kyseenalaistaa normeja ja ryhtyi levittämään tietoisuutta. Haastattelu on alun perin ilmestynyt Finnilco-lehdessä 3/2026.

Teksti: Aino Hokkanen Kuvat 1) Lempi Koponen, 2) Katri Naukkarinen, 3) Soili Huhtakallio

Kuva 1. Lempi Koponen on halunnut identifioitua vammaisuuden kautta, vaikka hän on valmistunut tanssitaiteen kandiksi ja pystyy liikuttamaan kehoaan monipuolisesti.

Lempi Koposella on synnynnäinen selkäydinkohju eli selkärangan ja selkäytimen epämuodostuma. Vammaan liittyy selkäytimen toiminnan vaurioituminen sekä puutteet hermostollisissa yhteyksissä.

Koponen katetroi virtsarakkonsa päivittäin, mutta ulosteen karkailu on hänelle se isoin kipukohta. Koposella on ”jatkuva potentiaali” ulosteen karkailulle, eli ulostetta voi tulla missä hetkessä tahansa.

– Koko pienen elämäni olen käynyt sairaaloissa ihan kiitettävän usein. Olen ollut pitkäaikaissairas siellä lapsuus-nuoruus-akselilla, Koponen kertoo.

Koponen kokee pystyneensä elämään monella tavalla täyttä elämää, hän on voinut käydä päiväkodissa, koulussa ja harrastuksissa. Silti elämän varrella on tullut vastaan paljon erilaisuuden ja yksinäisyyden tunteita.

– Kyllä sitä varmaan aikamoista tunnetyötä lapsena tekee, kun omaa kehoa muutenkin vertaa toisiin ja sitten tietää myös, että siinä on jotakin, mikä vaikeuttaa elämää.

Jos ylipäänsä olisi nähnyt, että tämä on mahdollinen tapa elää. Että mihin tällaiset ihmiset pääsevät ja missä kaikkialla he voivat vaikuttaa.

Kotona Koponen sai rakastavan kasvatuksen ja paljon tukea. Omasta kehosta kannustettiin puhumaan avoimesti, mikä on Koposesta ollut todella tärkeää. Koponen on silti kaivannut vertaistuellisia tarinoita kaltaisistaan ihmisistä.

– Jos ylipäänsä olisi nähnyt, että tämä on mahdollinen tapa elää. Että mihin tällaiset ihmiset pääsevät ja missä kaikkialla he voivat vaikuttaa.

Teini-iästä nuoreen aikuisuuteen Koponen teki suolihuuhteluita joka toinen ilta. Hän on kipuillut sen kanssa, miten paljon aikaa on kulunut vessassa huuhtelulaitteiston kanssa.

– Olin kymmenisen vuotta joka toinen ilta elämästäni suljettuna vessaan ja kotiini. Kaikki yökylät, matkustaminen ja ihmisten luokse meneminen on olleet tosi vaikeita.

Keho pystyy, mutta normit istuvat tiukassa

Koponen löysi tanssin 9-vuotiaana Kuopiossa asuessaan, kun äiti vei häntä kesäleireille ja Kuopio Tanssii ja Soi -festivaaleille. Hän on ehtinyt tanssimaan montaa eri lajia, mutta nykytanssi on aina ollut se tärkein.

Koponen oppi tanssimaan melko perinteisessä ympäristössä, jossa harjoitettiin muotoa ja pyrittiin kohti teknistä erinomaisuutta. Ajatukset päivittyivät, kun Koponen lukioikäisenä muutti Helsinkiin ja pääsi taidelukioon.

– Täällä olen enemmän pyrkinyt avaamaan katsetta siihen, mitä taide voisi olla. Siitä tulikin sitten mahdollisuus ammattiin, ja päädyin teatterikorkeakouluun.

Koponen valmistui tanssitaiteen kandidaatiksi vuonna 2023. Opintojen alussa hänellä oli vahva halu olla teknisesti taitava tanssija. Koponen kuitenkin huomasi, ettei hän pystynytkään harjoittamaan kehoaan aivan samalla tavalla kuin muut.

Vamma itsessään ei ole rajoittanut Koposen kykyä liikkua tai tanssia. Muiden kanssa tanssiminen on kuitenkin vaatinut Koposelta jatkuvaa pohdintaa siitä, mihin hän itsensä asemoi. Asettuuko hän esimerkiksi tarkoituksella sivulle niin, etteivät muut huomaa, jos Koponen välillä poistuu vessaan.

– Varsinkin alkuvaiheessa tein tosi paljon sitä. Ajattelin, että siten muut saavat rauhassa tehdä harjoitteensa loppuun.

Koponen kertookin pitkään toimineensa eri tiloissa niin, että muilla olisi ”vähän helpompaa”. Myöhemmin hän on harjoitellut sanoittamaan myös oman kehonsa tarpeita.

Minä-ongelmasta me-ongelmaan

Opintojen aikana Koponen havahtui siihen, miten paljon ajatustyötä hän teki oman kehonsa kanssa. Tuolloin vaikuttamisen kipinä heräsi ja Koposen vammaisidentiteetti alkoi muodostua. Samalla Koposen käsitys tanssista ja taiteesta muuttui.

– Tällä hetkellä ajattelen, että tanssi on valtavan laaja taidemuoto. Siinä mennään aina baletin tarkoista tekniikoista esitys- ja performanssitaiteen puolelle, mikä on jo lähellä kuvataidetta.

Koponen itse kokee olevansa nykyään kuvataiteellisen tanssin ja esitystaiteen päässä. Siellä Koposen keho saa olla kokonaan omana itsenään. Kehossa kyllä olisi potentiaalia kaikenlaiseen tanssiin, jos läsnä oleminen olisi sosiaalisesti hyväksyttyä.

– Jos olisi työryhmä, jossa se olisi täysin ok ja jos olisi mahdollisuus siihen, että voin käydä kesken treenien peseytymässä monta kertaa ja palata, Koponen pohtii.

Opintojensa aikana Koponen alkoikin ajatella, ettei kyseessä ole minä- vaan me ongelma.

– En ole kotonani samalla tavalla vammainen, mitä olen tanssisalissa, missä uloste ei saa olla läsnä.

Koponen alkoikin vaatia yhteistä vastuunkantoa, jotta yhdessä tanssiminen voisi olla myös hänelle turvallista ja mukavaa. Hän korostaa, että erilaisuuden hyväksyminen vaatii niin kutsutuilta liittolaisilta tunnetyötä ja prosessointia.

– Sitä että pohtii, onko itselle aidosti ok olla jonkin asian kanssa. Meillä kaikilla on välillä vaikeaa olla joidenkin asioiden kanssa, mutta niistä pitää pystyä keskustelemaan.

Koposen mukaan onkin hyvä puhua etukäteen, jos jokin asia toisen kehon toiminnassa tuntuu vaikealta. Inhottavaa sen sijaan on, jos joku sanoo hyväksyvänsä asian ja Koponen kuitenkin myöhemmin huomaa, että toinen häiriintyykin.

Ohjat omiin käsiin tietoisuuden lisäämiseksi

Opintojen aikana Koponen teki vaikuttamistyötä ja pyrki avaamaan kysymystä siitä, mitä vammaisuus oikeasti on. Prosessi jäi osin kesken, mutta Koponen ehti muun muassa kirjoittaa kandidaatin työn vammaisidentiteetin kysymyksistä. Hän myös etsi paljon perustietoa, jotta jollain toisella voisi olla helpompaa kuin hänellä.

– Käsittääkseni siellä (teatterikorkeakoulussa) asiat ovat edistyneet ja rakentuneet, mikä on ihastuttavaa. Mutta en tiedä ihan, että missä määrin ja mikä vaikutus kenelläkin asioihin on ollut, Koponen kertoo.

Kuva 2: Lempi Koposen vuonna 2023 julkaistu tanssitaiteen kandidaatintyö oli nimeltään Phoenix - a deep relaxation serotonin release. Teoksen koreografina toimi Anna Maria Häkkinen. Kuvassa vasemmalta oikealle: Paula Nousiainen, Johan Högsten, Leo Terävä, Vellamo Ikonen, Ellen Aunio, Lempi Koponen, Hara Hermunen ja Tuulia Ritsilä.

Koska vammaisiin kohdistettua syrjintää ja ennakkoluuloja tunnistetaan yhteiskunnassa edelleen heikosti, Koponen on ottanut paljon selvää historian synkistä puolista. Historian tuntemus on auttanut häntä argumentoimaan, miksi tarvetta paremmalle tietoisuudelle on.

– Yhteiskunnat ovat aiemmin halunneet päästä näistä (vammaisista) kehoista eroon, ja sen takia meillä edelleen on ennakkokäsityksiä. Niitä on tärkeä työstää.

Koposen mukaan vammaisuudessa erityistä on se, ettei se useinkaan periydy vanhemmalta lapselle ja voi siten tapahtua kelle tahansa. Moni vammainen aloittaakin ”aivan nollasta” tutustumaan omaan erityisyyteensä, koska tieto ei välttämättä ole kulkenut sukupolvien yli.

– Tiedon jakaminen onkin erityisen tärkeää, koska vammaisten on vaikeampi löytää toisiaan.

Koponen oli pitkään itsekin ainoa tuntemansa vammainen, ainakaan muut ympärillä eivät tuoneet omaa vammaisuutta esiin. Hänen vammaisidentiteettinsä onkin rakentunut vahvasti intersektioiden eli ihmisten eri ominaisuuksien leikkauspisteiden kautta.

Koponen kertoo oppineensa esimerkiksi antirasistiselta liikkeeltä ja Queer-teorialta paljon siitä, mitä toiseuttaminen, syrjintä ja esteellisyys ovat. Sitä kautta hän on myös päätynyt kyseenalaistamaan vammattomuuden ideaalia ja löytänyt itsestään vammaisaktivistin teatterikorkeassa, missä se ei aina ole ollut trendikästä tai näkyvää.

– Pikkuhiljaa olen sitten ruvennut rakentamaan sitä omaa tietopohjaa ja yhteisöä, joka nykyään on myös monin tavoin vammainen. Se on ihanaa, Koponen toteaa.

Koponen kertoo olevansa ”ikuisesti kiitollinen” heille, jotka ovat sanoittaneet omaa kokemustaan ja kertoneet kohtaamistaan ennakkoluuloista ja epäoikeudenmukaisuuksista.

– Se mahdollistaa sitä, että myös muut ihmiset voivat ymmärtää itsestään uutta, se on musta tosi arvokasta.

Neuromodulaattori ei näy, avanne näkyisi

Kun Koponen oli ala-asteikäinen, hänelle tehtiin rakonlaajennusleikkaus ja samalla myös suoliavanteen tekemistä pohdittiin. Vanhemmat kuitenkin halusivat, että Koponen saisi itse tehdä ratkaisun avanteesta, kun olisi siihen valmis.

Koponen on aikuisiällä toivonut avannetta, sillä epävarmuus ulosteen karkailun kanssa on ollut vaikeaa ja kuormittanut paljon. Vaikka suolihuuhtelut auttoivat, Koposelle ne eivät tarjonneet optimaalista tukea.

– Punnitsin tosi kauan, että mitä se tarkoittaa ja miten vaikka keho muuttuisi, jos saisin jonkin avanteen tyyppisen ratkaisun. Ja päädyin kyllä lopulta siihen, että sitä kohti haluaisin mennä.

Kun Koponen sitten hakeutui avannekonsultaatioon, hänelle suositeltiin avanteen sijaan sakraalista neuromodulaatiota. Hoitomuodossa hermostossa kulkeviin viesteihin vaikutetaan sähköärsytyksen avulla.

Leikkauksessa asennetun modulaattorin ansiosta Koponen on voinut luopua suolihuuhtelusta ja aikaa on säästynyt, mutta oireilua on edelleen. Koska aiemmin Koponen on mekaanisesti huuhdellut suolta joka toinen päivä, uuteen arkeen ja ”tavalliseen” vessassa käymiseen sopeutuminen vaatii edelleen opettelua.

Modulaattoriin voi ladata erilaisia ohjelmia, mutta Koponen kokee, ettei hänellä ole kokonaisvaltaiseen perehtymiseen tarpeeksi työkaluja ja aikaa muun arjen ohella.

– Olen ollut aika yksin sen kanssa. Se kenttä on aika laaja, pitäisi hahmottaa miten liike, ravinto, rutiinit stressi ja mieli kaikki omalta osaltaan vaikuttavat hermostoon.

Toisaalta neuromodulaattori pitää Koposen vamman edelleen näkymättömänä. Hän on pohtinut, otettaisiinko hänet vakavammin joissain tilanteissa ja paikoissa, jos vamma olisi näkyvä. Toisaalta Koponen tiedostaa, että näkyvä vamma aiheuttaisi eri lailla ennakkoluuloja ja voisi vaikuttaa ihmisten asenteisiin.

Vammaisaktivistin silmin Koponen ajattelee, että leikkausta ei välttämättä olisi tarvinnut tehdä, jos yhteiskunnan normit olisivat toisenlaiset.

– Nythän mä olen kirurgisesti operoinut itseäni, jotta mahdun vammattomampaan muotiin. Se on semmoinen näkökulma, joka on mulle välillä vähän kipeä.

Yhteisön voimaa vammaisuudesta

Koponen on pohtinut paljon myös sitä, mikseivät ihmiset halua identifioitua vammaisiksi. Hän ajattelee asenteen liittyvän jotenkin siihen, miten ulkopuolelta määritetään asioita ja korostetaan, että vammainen keho on vääränlainen.

– Ja jos mietitään vaikka populaarikulttuuria, niin hirveän harvoin näemme vammaisia ihmisiä, jotka saavat rakkautta.

Koponen myös muistelee, että YK:n vammaissopimus määrittelee vammaisiksi ihmiset, jotka eivät voi täysipäiväisesti osallistua yhteiskuntaan psyykkisten, fyysisten tai sosiaalisten syiden takia.

– Sehän on itse asiassa ihan valtavan laaja kirjo, mitä kaikkea tuo määritelmä voi pitää sisällään ja keitä kaikkia voi luokitella vammaisiksi.

– Jos keholla on jotain erityistarpeita, niin näyttäisi sen avoimesti ja samalla osoittaisi, että systeemi on rikki, eivät ihmiset.

Koponen ajattelee, että jos useammat ihmiset uskaltaisivat ottaa vammaisuuden identiteetikseen ja uskaltaisivat kertoa omia normista poikkeavia tarpeitaan, niin myös muutosvoimaa olisi enemmän.

Kuva 3: Kuva on otettu Lempi Koposen teatterikorkeakouluopintojen kurssityöstä vuodelta 2021. Kuvassa vasemmalta oikealle Dory Ikonen, Lempi Koponen.

– Jos keholla on jotain erityistarpeita, niin näyttäisi sen avoimesti ja samalla osoittaisi, että systeemi on rikki, eivät ihmiset.

Koponen kannustaa myös olemaan oman kehon äärellä ja pohtimaan sen tarpeita, sillä samalla oppii valtavasti empatiaa, kykyä kohdata ja asettua toisen asemaan. Kaikki ne ovat arvokkaita taitoja, joita yhteiskunnassa tällä hetkellä tarvitaan.

Koponen itse on saanut ”ihan valtavan määrän rakkautta”, koska on uskaltanut olla vammainen. Vammaisuuden kautta hän on löytänyt elämäänsä paljon tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa on voinut jakaa käsityksen siitä, että itsensä hoivaaminen on uuvuttavaa ja vaatii sekä ajatustyötä että aikaa.

– Jotenkin, vaikka ne oireilut on erilaisia, olemme silti pystyneet ymmärtämään toisiamme jollain sellaisella tavalla, mitä harva ihminen käy läpi.

Koponen myös korostaa, ettei kannata tukea rakennetta, jonka mukaan tietyt vammaiset ovat ”parempia” kuin toiset.

– Nimenomaan siinä, että olemme ylpeästi yksi, siinä on se tila ja mahdollisuus muutokselle.

Juuri yhteisyyden ja yhteisöllisyyden tunteen takia Koponen on halunnut identifioitua vammaisuuden kautta, vaikka hän valmistunut tanssitaiteen kandiksi ja pystyy liikuttamaan kehoaan monipuolisesti.

– Näin ihmiset joutuvat mut tavatessaan käymään sen prosessin läpi, että vammaisuus voi näyttää myös tältä. Se on ollut mulle tosi tärkeätä ja arvokasta.

Olet tervetullut kuulemaan Lempin ajatuksia ja keskustelemaan 12.10. Annikon etäteemaryhmään

Maanantai 12.10.26 klo 17-18:30 Laajenevia kuvakulmia inkontinenssiin – esimerkkinä vammaisuus. Alustamassa, omaa tarinaansa kertomassa ja keskustelemassa osallistujien kanssa 25-vuotias tanssija, tanssitaiteen kandidaatti, vammais- ja queer-aktivisti Lempi Koponen, jolla on synnynnäisen selkäydinvamman vuoksi ollut koko ikänsä tuplainkontinenssia. Ilmoittaudu täältä.